Moskeijan rummunlyönnit ja iltarukouskutsu, seisahtumattoman ajan merkit, olivat juuri häipyneet kuulumattomiin. Hiljaisuus peittosi elämän kasvoja mustan harson lailla. Ja lempeän auringonpaisteen kultaamat iltapilvet katosivat nopeasti. Kaikki potilaat olivat jo salissa. He makasivat lavitsoillaan riveittäin kuin suolatut kalat. Muutamien saattoi vielä kuulla puhelevan keskenään, sikäli kuin voimia riitti. Epävarmuuttakin oli ilmassa: joku rukoili vielä näkevänsä seuraavan päivän.
Mikään ei voinut hätkähdyttää heitä enää. He olivat tyyniä kuin matkustajat, jotka odottavat junaa asemalaiturilla. Juna saapuisi ilman aikataulua ja se toisi joko paranemisen tai kuoleman.
Tämä ei kuitenkaan koskenut Bawaa, poliklinikan apulaista. Hän kulki sivurakennuksen pihan yli askeleitaan laskien. Hänen päänsä näytti roikkuvan irti ruumiista, hänen jalkansa astelivat tahdottomasti vihannespenkkien välitse. Silloin tällöin hän nosti päätään kuin etsiäkseen jotakin pimenevältä taivaalta.
- Hän ei tule, Bawa oli niin uuvuksissa, että puhui itsekseen.
Hokemalla tätä aina uudelleen hän taisteli houkuttelevaa toivoa vastaan.
- Juuri niin, hän ei tule huomennakaan. Mutta mitä oikein on tapahtunut?
Hänen levottomuutensa oli kuin valtameri, jonka äärettömyyteen hän eksyi sitä pahemmin, mitä useammin hän asetti itselleen tämän kiduttavan kysymyksen. Hän oli pieni vene ajelehtimassa keskellä merta. Meri ja taivas yhtyivät rajalinjaksi, joka esti häntä näkemästä etäämmälle. Hän ei kyennyt tunkeutumaan tuon rajan läpi. Hän ei voinut enää ohjata itseään, ei ollut kiintopistettä, joka osoittaisi ilmansuunnan. Ja syvyyksissä merta vellovat virrat olivat hänen epäilyksiään, jotka eivät suostuneet vaikenemaan.
Hän kävi sisällään taistelua. Hän halusi järjen ottavan ylivallan tunteista. Tästä lähtien hän tahtoi totella vain järkeään. Siksi hän torjui jokaisen orastavankin toiveen Lian jälleennäkemisestä; hän yritti kerta kaikkiaan tuhota tuon halun. Se oli vaatinut häneltä valtavia ponnistuksia erityisesti silloin, kun hän oli ollut täysin avuton ja riippuvainen Lian lähetyksistä. Hänen kassistaan. Mutta raja oli tullut vastaan. Hän ei enää halunnut kavuta toivon vuorelle vain paiskautuakseen alas todellisuuden rotkoon.
- Hän ei tule enää! Ei koskaan! Eikä tule hänen kassinsakaan!
Hän huusi ääneti. Hänen kurkkuaan kuristi ja hän puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi murskannut tunteisiinsa ankkuroituneet toiveet.
- Hän ei tule koskaan enää!
Auringonlaskun rukousta soittava rumpu havahdutti hänet. Sitä seurasi rukouskutsu, joka tyynnytti hänen kamppailuaan. Miten hartaasti, tuudittavasti tuo ääni soikaan. Sitten taas veitsenterävästi aivan kuin repäisten ympäristöä verhonneen harson. Sen värisevä kaiku kohotti hänet tyhjään kaikkeuden tilaan, kuvitteelliseen maailmaan, jossa odotti kohtaloon alistuminen. Tyydy osaasi! Mikään ei kyennyt rauhoittamaan hänen levottomuuttaan enempää kuin jättäytyminen kohtalon huomaan. Se toi tunteen rauhasta kuin tihkusade, joka lievittää päivän kuumuutta. Se toi tunteen tyhjyydestä torjumalla hänen yrittämisensä. Se oli aseistariisuva voima, joka kuritti hänen haluaan selviytyä hengissä.
Hän seisahtui kaivolla ja nojasi vanhaan kasuariinapuuhun estääkseen vartijoita näkemästä häntä. Hän nautti rukouskutsun soinnista vaikka ei ollutkaan muslimi. Hän tunsi, mikä merkitys värähteli äänen ja rytmin selkeydessä. Mutta rukouskutsu merkitsi myös sitä, että oli mentävä rakennukseen, jäätävä sisään ja nukuttava, kunnes kutsu aamurukoukseen jälleen avaisi oven.
Yö meni hitaasti. Hän ei nukkunut vielä vaikka oli jo monin tavoin yrittänyt saada unen päästä kiinni. Hengenvetojen laskeminen tuhanteen oli vain saanut unen vetäytymään etäämmälle. Mitä tiukemmin hän oli painanut silmänsä kiinni, sitä selvemmin hänen elämänsä vaiheet piirtyivät hänen eteensä.
Tässä paikassa vietetty koeaika oli ollut ahdistavaa. Ensimmäisen kerran hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi eräänä iltapäivänä kun Parman, pakettien toimittaja toi hänelle vihreän kassin ja kysyi kiusoitellen:
- Bawa, tahtoisitko sinä ruokapaketin?
- Minäkö? Kesti hetken ennen kuin hän kykeni kysymään.
- Niin.
- Keneltä se on?
Hän kiirehti Parmanin luokse, joka seisoi ovella matkakassi kädessään. Toverit piirittivät hänet. Kaikki katsoivat häneen ja hänen onnistui vain vaivoin pidätellä kyyneleitä.
- Onko se kotoa? Kysyi yksi hänen viereltään
- Ei aavistustakaan. Tässä ei ole lähettäjän nimeä.
- Mutta sinulle se on. Tällä osastolla ei ole ketään toista Bawaa.
Hän tunsi osoitelapun käsialan. Eikä vain sitä. Hänestä tuntui, että hän saattoi tunnistaa myös lähettäjän tuoksun, joko kohosi ruokatavaroin täyteen ahdetusta kassista.
Hän meni sisään ja purki kassin sisällön ystäviensä ympäröimänä.
- Onko se vaimoltasi, Bawa? eräs heistä kysyi.
Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Vain vaimot ja perheenjäsenet saivat lähettää ruokaa. Lia ei ollut hänen perheenjäsenensä - ja kuitenkin hän oli uskaltanut lähettää tämän kassin.
Tuosta päivästä hänen asemansa yhteisössä oli muuttunut. Aiemmin hän oli vastaanottanut almuja, nyt hän kuului lahjoittajiin. Aiemmin hänelle annettiin, nyt hän itse auttoi osattomia.
- Miten paljon tämän kassi minulle merkitseekään. Hän puhui öisin usein itsekseen. Hän kysyi, oliko sen vaikuttimena ollut armeliaisuus vai rakkaus. Toki näiden välillä on ero? Voidaanko rohkeus ja rakkaus erottaa toisistaan? Taloudellinen tilanne ja rakkaus? Lopulta hän nukahti. Unessa hän kohtasi Lian ja sanoi hänelle:
- Lia, lähetitpä tämän kassin mistä syystä tahansa, se on temmannut minut haudan partaalta - - Tämä kassi olet sinä itse.
Hän oli usein keskustellut näistä aiheista sellaisten tovereiden kanssa, jotka eivät saaneet mitään lähetyksiä vaikka olivatkin naimisissa. Jotkut näkivät siinä vain vaimojensa rakkaudettomuutta. Toiset olivat laajakatseisempia ja saattoivat jopa ymmärtää ulkopuolisen elämän vaikeuksia.
.- Ah, tämä kassi sanoo minulle niin paljon. Se ei sisällä vain ruokia, se kätkee myös sellaista, mikä ei ole silmin nähtävissä.
Siitä lähtien hän sai joka kymmenes päivä kassin Lialta, ystävältään. Bawa odotti sitä toivoa täynnä. Kassi merkitsi paljon myös niille, joiden kanssa hän jakoi sen sisällön. Siellä oli kaikkea: riisiä, lihaa, maitoa, sokeria, kuivamuonaa ja makaronia. Toisinaan kassissa oli myös pari pitkää hiusta.
- Hän on varmasta pannut nämä hiukset tahallaan mukaan. Ovatpa ne pitkiä. Hän ei ole leikannut niitä koko aikana, aivan niin kuin häntä kerran pyysin, Bawa ajatteli ja tunsi itsensä onnelliseksi.
Eräänä juhlapäivänä hän sai tavata Lian. Vierailu meni ohi salamannopeasti. Puolessa tunnissa ei ehtinyt alkuunkaan kertoa eron aikaisista tapahtumista - jo vuosi oli kulunut vailla yhtään uutista.
- Bawa, jaa tavarat tovereidesi kesken äläkä kanna huolta mistään, paitsi terveydestäsi.
- Lia, tahtoisin kuulla sinusta niin paljon, mutta aika on lopussa. Pidä huolta itsestäsi, minä en tiedä, milloin pääsen kotiin.
Tapaaminen seurasi toistaan ja joka kerralla Bawalle avautui jotakin uutta. Hän havaitsi selvästi, miten hänen ystävästään oli tullut täysikasvuinen nainen, jonka hieman syvällä olevista silmistä säteili rehellinen vakuuttuneisuus, kaipaus täynnä elinvoimaa.
- Aikaisemmin minä tunsin pelkoa, mutta nyt se on kadonnut. Suo anteeksi, että olen jättänyt sinut yksin niin pitkäksi aikaa.
- Ketään ei käy syyttäminen, Lia. Me opimme omista kokemuksistamme.
Lia ei itkenyt. Hän oli kuin äiti, joka kärsivällisesti rohkaisi sairasta lastaan. Heidän sormensa tapailivat aukkoa vierashuoneen säleaidassa. Ne olivat kuin kaapeli, joka yhdisti kahden toisistaan erotetun ruumiin elämänvirran: toinen oli ulkona vapaudessa, toinen sisällä ahtaiden ristikoiden välissä.
- Mistä sinä saat rahaa lähettää niin paljon elintarvikkeita?
- Usko pois Bawa, minä hankin sitä rehellisesti. Vapaa-aikoina autan eräällä klinikalla, joskus minä valvon yksityispotilaita.
- Sitten sinun täytyy olla todella väsynyt, Lia.
- Kunhan se auttaa sinua.
Heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan. Heidän katseensa muodosti kultaisen sillan.
- Missä sinä säilytät minun lahjaani? Bawa halusi tietää.
- Olen ripustanut sen sänkyni yläpuolelle, jossa näen sen aina. Opetteletko sinä nyt puunveistoa?
- Sinun vuoksesi tekisin mitä tahansa. Pidätkö uusista töistäni?
- Pidän.
He nauroivat molemmat. Bawa oli lahjoittanut hänelle joitakin kookoskuorista tehtyjä puuleikkauksia. Yksi niistä esitti kahta lintua, joista toinen oli häkissä, toinen istui ylhäällä häkin päällä.
Parin seuraavan lähetyksen yhteydessä Bawa sai tietää lahjoja vastaanottavalta toverilta, että Lia ei ollut tullut itse. Hän oli antanut kassin erään naisen mukaan. Bawa otaksui, että Lia ei voinut tulla, koska oli aamuisin toimessa. Kassin sisältö ei ollut muuttunut.
Seuraavan vierailun aikana Lia kertoi, että oli ollut sairaana. Hän oli laihtunut ja kalpea. Naurullaan hän yritti peittää, mitä oli joutunut käymään läpi.
- Nyt olen taas terve. Taas entisissä voimissani.
- Sinä et saisi tehdä liikaa töitä. Sinun on huolehdittava terveydestäsi. Ei se mitään, vaikka et joskus pystyisikään lähettämään pakettia. Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa.
Lia pudisti päätään Bawan sanoille.
- Minä tiedän, että se on sinulle hyvin vaikeaa. Jos et pysty siihen enää, valitse tie, joka on sinulle itsellesi paras. Minä tulen iloitsemaan sinun onnestasi. Sinun ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestäsi. Mieti tätä tarkoin, tee päätöksesi ja toimi sen mukaan.
- Älä ajattele tuollaista pötyä, Bawa.
Hänen silmänsä olivat kuin sateen jäljiltä. Hän painoi nopeasti päänsä ja kuivasi kyyneleet nenäliinalla.
- Ei Lia. Minä luotan sinuun. Siksi minä neuvon sinua tekemään niin kuin on sinun kannaltasi parasta. Sinun on lupa ajatella omaa tulevaisuuttasi; minä taas en tiedä, milloin pääsen täältä ulos.
Hän tunsi ystävättärensä hyvin ja tiesi Lian rajat. Bawa ajatteli, että ainoastaan tällä tavalla hän kykeni antamaan Lialle jotakin. Jokainen kohtaaminen sai Bawan äärettömän surulliseksi. Laihuus sai tytön kasvot näyttämään pitemmiltä, ihon karkealta ja kalpealta. Hänen hiuksensa olivat kuivuneet, ja hän oli kammannut ne ylös niin, että hänen kaulansa, jota hän aina aikaisemmin oli ihaillut, ei ollut enää siro, vaan kuin korkeuksiin kurottava palmun runko.
- Mikä sinua oikeastaan vaivaa, Lia? Kerro toki. Sinun on tultava terveeksi. Sinulla on huolia. Mikä on hätänä Lia, sano minulle.
- Kyllä Bawa.
Ennen kuin Lia ehti kertoa enempää, pilli soi merkiksi siitä, että vierailuaika oli päättynyt. Bawa olisi mielellään suudellut häntä otsalle, mutta erottavan aidan takia se ei käynyt päinsä. Hän puristi Lian sormenpäitä. Ne olivat kylmät ja kosteat. Lia katsoi häneen. Bawa näki vielä tulen kipinän syvällä hänen silmissään. He hymyilivät molemmat, kun vartija tarttui Bawan olkapäähän ja sanoi:
- Ensi kerralla sitten lisää, Pak Bawa.
Oli tullut tavaksi, että palattuaan vieraskäynniltä jokainen kertoi siitä muille. Myös Bawa joutui palatessaan lähimpien ystäviensä ympäröimäksi.
- Mitä sinun lemmityllesi kuuluu, onko hän sievistynyt? Digdo tiedusteli.
- Mitä uutta? kysyi Imam.
- Hän on ollut sairaana ja hän on laihtunut.
- Sinähän näytät surulliselta.
- Niin, hän käy minua sääliksi. Tämä taakka on hänelle liian raskas.
- Mitä sinä sanoit hänelle?
- Että hänen pitäisi valita tie, joka on parhaaksi hänelle itselleen.
- Ja naida joku toinen? Imam kysyi kiihtyneenä.
Ennen kuin Bawa ehti vatsata toiset puuttuivat puheeseen.
- Sillä tavalla. Ja niin vaikeata kun on löytää joku uskollinen. Sinä olet naurettava. Neuvoitko todellakin häntä menemään naimisiin? Kuka sitten lähettää sinulle ruokaa?
- Hetkinen. Minä ei ole vielä puhunut loppuun. Bawa keskeytti ja kertoi, miten tapaaminen oli sujunut.
- Sinä olet tosiaan merkillinen. Sinä kuvittelet, että et tarvitse ruokaa. Jos hän todellakin valitsee sen toisen tien, sinä syöt jälleen rehua. Toivot ehkä saavasi elintarvikkeita muilta ihmisiltä; annat kyllä toisten raataa rahaa kokoon ja lähettää tänne ruokaa. Liaa taas vaadit olemaan tuomatta sinulle mitään. Meidän pitäisi lisätä eikä vähentää niitä perheitä, jotka huolehtivat meistä. Naurettavaa. Minä en voi ymmärtää tätä. Imam puhui suoraan ja pidättelemättä.
- En minä sanonut hänelle, ettei hänen pitäisi enää lähettää minulle mitään. En myöskään sanonut, että hänen pitäisi naida joku toinen. Minä vain neuvoin häntä valitsemaan tien, joka on paras hänen itsensä kannalta.
- Bawa, sinä et edes halua ymmärtää. Kaikki muut toverit pyytävät perheitään odottamaan uskollisina kunnes he pääsevät kotiin, ja jos mahdollista edelleen lähettämään paketteja. Sinä teet päinvastoin. Sinun olisi pitänyt sanoa: Lia, odota minua. Minä olen riippuvainen sinun ruokalähetyksistäsi. Älä jätä minua pulaan. - Ja vielä, Bawa, sinun on syytä tietää, että me olemme hiljaisesti ihailleet ystäväsi toimintaa. Erityisesti näinä kriittisinä aikoina. On kuin meren mutaa niitä, jotka ovat uskollisia, kun menee hyvin. Kuvitella, että hän ei ole vielä edes sinun vaimosi ja pitää jo sinusta noin kiinni. Miten sitten onkaan, jos te myöhemmin olette yhdessä. Tutustuta minut häneen, kun pääsemme ulos, Bawa. Minä kadehdin sinua.
Bawa ei vastannut. Hän yritti hillitä itsensä. Hän tiesi, että hänen ystävänsä Imamin näkökulma oli jokseenkin kapea. Vasta hetken kuluttua, kun tunnelma oli vähän rauhoittunut, hän sanoi Imamille:
- Mam, sinun käsityskykysi ei yllä alushousujesi nauhaa pitemmälle.
- Äh, sinä apina. Sinä kirottu taiteilija.
He nauroivat. Muut yhtyivät nauruun ja jännitys laukesi.
- Mam, Liallakin on oikeus määrätä oma elämäntiensä. Miksi me, jotka jatkuvasti puhumme rakkaudesta vapauteen ja muusta sellaisesta, kohtelisimme rakastamiamme ihmisiä kuin tyrannit? Rakkaus merkitsee antamista, ei ottamista. Rakkaus merkitsee vastuuta eikä tunteellisuutta. Se mitä siitä seuraa on riski, joka on otettava, eikä mikään taakka, josta vapaudutaan. Jos haluaa kylpeä, ei saa pelätä vettä.
- Kuunnelkaa, saarna alkaa! Senkin maailmaaymmärtämätön moralisti. Sinä kuulut norsunluutorniin. Jos Lia ei todellakaan enää lähetä sinulle mitään, sinä tulet hulluksi. Katso vain, miten monet ovat seonneet, kun heidän vaimonsa ovat menneet uusiin naimisiin.
- Oletko sinä koskaan ajatellut tätä toisin päin? Mitä sinä tekisit, jos sinun vaimosi olisi täällä ja sinä ulkona?
Kaikki vaikenivat. Bawa ei hellittänyt.
- Me olemme liian itsekkäitä. Me edellytämme muilta, että he kantavat meidän taakkamme. Me arvioimme kaikkea vain omien etujemme kannalta, jopa silloin kun on kysymys omasta vaimosta, jonka kanssa nukutaan joka yö. Mutta myös hän on ihminen, jolla on rajansa. Hän ei ole vain meidän jatkeemme, hänellä on omat oikeutensa. Kassi on kyllä elintärkeä, mutta kuka antaa meille oikeuden vaatia sitä? Ei kukaan!
- Puhua sinä kyllä osaat. Mutta sinä et voi syödä puheitasi. Puhuminen on helppoa, mutta yritäpä sontia, kun sinun on taas nälkä.
Tuon käynnin jälkeen Lia lähetti vielä monesti elintarvikkeita tavalliseen tapaan. Mutta nyt kassia ei ollut kuulunut enää kuukauteen. Aluksi Imam kiusoitteli Bawaa, mutta vähitellen hänkin vaipui surumielisyyteen.
Bawa ei pystynyt nukkumaan koko yönä. Mikä Lialla on hätänä? Onko hän mennyt naimisiin? Onko hän sairas? Onko hänet pidätetty? Näihin kysymyksiin ei ollut vastauksia. Tänään hän saattoi vielä toivoa näkevänsä Lian, koska oli vierailupäivä. Koko aamun hän oli levoton. Aina uudelleen hän tähyili ihmisiä, joiden kassit vähänkin muistuttivat hänen omaansa. Taistelu jatkui. Hän oli uupunut ja yritti pitää ajatuksensa kurissa. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle. Lopulta kello soi merkiksi siitä, että vierailuaika oli ohi. Lia ei ollut tullut.
Liikkui huhuja, että tilanne ulkona oli kärjistynyt. Se teki Bawan sitäkin levottomammaksi.
Illalla Imam tuli Bawan luo.
- Tämä on se riski, Mam, Bawa sanoi lyhyesti. Hän seisahtui hetkeksi ja jatkoi.
- Tahtoisin vain tietää, mitä Lialle on tapahtunut.
- Meidän täytyy yrittää ottaa selvää. Minä vain toivon, että hän ei ole jättänyt sinua tänne istumaan niin kuin minun ystäväni. Ehkä hän on sairas. Ehkä hän on mennyt kotiin omaan kyläänsä. Toivokaamme parasta.
Bawa vaikeni ja pysyi pitkään vaiti. Hänen silmänsä katsoivat kaukaisuuteen.
He molemmat yrittivät kuumeisesti saada tietää, mitä Lialle oli tapahtunut. Lopulta he tapasivat toverin, joka asui lähellä Lian työpaikkaa. Hän lupasi pyytää vaimoaan tekemään tiedusteluja.
Muutamia viikkoja myöhemmin Imam toi uutisia Liasta.
- Älä säikähdä.
- Lia on mennyt naimisiin? Minä olen varautunut pahimpaan. Kerro heti, Imam. Leikki sikseen.
- Älä nyt heti näe aaveita. Lia on sinulle uskollinen. Ei paniikkia, vihollinen on kaukana.
- Älä kohtele minua kuin lasta, Mam. Kerro! Bawa vaati vakavasti.
- Uutiset voisivat olla huonompiakin. Lia on ottanut paikan ulkomailta. Siinä se. Mistä ja minkälaisen, se ei ole selvää.
- Niin, minä tiedän. Tämä on vasta esinäytös tappioon päättyvässä näytelmässä. Minä olen ollut valmis menettämään hänet ja minä olen sanonut hänelle: valitse itsesi kannalta paras tie. Ehkä tämä on hänelle parhaaksi.
- Maailma on toki kelorin lehteä suurempi, Bawa. Älä ole pessimistinen. Mutta voi sitä vihreää kassia, Bawa.
- On jotakin, mitä en tule löytämään muualta, muiden kasseista.
- Mitä?
Bawa ei vastannut. Hän vain kuivasi silmänsä.
Saksasta suomentanut Tapio Suominen